Sähkökitara

Perustiedot, wrapper
Kuvat
Perustiedot
Perustiedot, vasen
Alkuperä
Skandinavia
Suomi
Soitinluokka 
Tuotenimi 
Valmistanut Joonas & Matti Keskinen Järvenpäässä
Perustiedot, oikea
Mitat 
100x32x7 cm
Rakennusvuosi 
2 002
Kunto 
Hyvä

Sähkökitara on pitkäkaulaluuttu, joka kuuluu kordofonien soitinluokkaan. Soitin kuuluu nykyään niin kutsuttuihin bändisoittimiin, jollaisia löytyy lähestulkoon jokaisesta suomalaisesta peruskoulusta.

Sähkökitara tarvitsee  sähköä käyttävän vahvistimen toimiakseen, sillä siinä ei ole kaikukoppaa tai muuta osaa, joka vahvistaisi kielten värähtelyn akustisesti. Soittimen metalliset kielet yhdessä magneettimikrofonien kanssa tuottaa jännitevaihtelun, joka ohjataan piuhaa pitkin vahvistimelle. Vahvistin vahvistaa äänen ja ohjaa sen magneettimekanismia käyttävälle kaiuttimelle, joka muuttaa jännitevaihtelun kielten värähtelyä vastaavaksi ilmanpaineenvaihteluksi, joka on kuultavissa äänenä.

Kitaran ääni tuotetaan soittamalla kieliä joko sormin tai plektralla, pienellä kilvenmuotoisella muovipalalla. Äänenkorkeutta voi muuttaa painamalla kieliä otelautaa vasten. Nykyään kitarassa on yleensä kuusi kieltä, jotka viritetään E-A-d-g-h-e’.

Ihmiset ovat käyttäneet erilaisia luuttusoittimia ympäri maapalloa jo tuhansien vuosien ajan (Marcuse 1975, 406-464). Etymologisesti tarkasteltuna sanan kitara juuret voidaan vetää aina muinaiseen Persiaan saakka. Nykyaikaisen kitaran eriytyminen omaksi instrumentikseen voidaan kuitenkin katsoa alkaneeksi 1500-luvun Euroopassa, erityisesti Espanjassa ja Italiassa. (Bonds 2001, 11.) Kuitenkin aina 1800-luvulle saakka Euroopassa käytettiin useita erilaisia kitaramalleja, joissa valmistusmenetelmät, äänialat, soittotekniikat ja kielten määrä vaihtelivat (ibid., 44). 1800-luvun aikana kitara vakiintui kuusikieliseksi, teräsnauhaiseksi ja suolikieliseksi luutuksi, jota soitettiin joko näppäilemällä tai rämpyttämällä.

Pohjois-Amerikassa 1880-luvulla muutamat kitaranrakentajat kokeilivat teräskieliä soittimen äänenvoimakkuuden kasvattamiseksi. Kenties tämän kokeilun myötä kitara alkoi kasvattaa suosiotaan ohi banjon ja mandoliinin (Bonds 2001, 79). 1930-lukuun mennessä teräskielinen akustinen kitara saavutti suuren suosion erityisesti Yhdysvalloissa. Sähkökitara kehittyi teräskielisestä akustisesta kitarasta, kun soittimen äänenvoimakkuutta pyrittiin kasvattamaan erilaisten mikrofonien avulla. 1930-luvun loppupuolelta lähtien on markkinoilla ollut kaupallisesti tuotettuja sähkökitaroita. Erityisesti rock & roll- ja kantrimusiikin sekä jazzin myötä sähkökitarasta on tullut rumpujen ohella yksi merkittävimmistä populaarimusiikin soittimista 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvullla.

Lähteet:

Bonds, Ray (2001). The Illustrated Directory of Guitars. Lontoo: Salamander.

Marcuse, Sibyl (1975).  A Survey of Musical Instruments. Lontoo: David & Charles.